Olimme kaiketi haaveilleet maallemuutosta joskus, vaikkei se päällimmäisenä ajatuksena arkisessa aherruksessamme ollutkaan. Enemmänkin mietimme kesäpaikan hankkimista jostakin Helsingin lähikunnista, siedettävän, alle parituntisen ajomatkan päästä. Paikasta, jossa lapset voisivat kesälomaansa viettää perinteiseen malliin järvessä porskutellen, kesäkukkia tuoksutellen, mansikoita maistellen.

 Kuinkas kävikään. Sopivan ”kesämökin” löydettyämme ihastuimme paikkaan ja ajatukseen asua vallan maaseudulla, eihän matka pääkaupunkiin ja työhön olisi ylettömän pitkä – varsinkaan ajallisesti, ehkä kilometreissä tosin. Eikä se mökkikään oikeastaan ollut kesämökki. Se oli ihan oikea talo.

Maalla pitää olla koira, mieluummin vielä vahtikoira. Sellainen helppo, uskollinen, luotettava, pyyteetön ja kuitenkin aina valmiina toimeen. – Emme uskoneet, että sellaisia edes on. Kunnes tutustuimme YSTÄVÄÄN.

Tässä tarinassa en halua kertoa aiempia vaiheita, en elämäämme maalla ennen YSTÄVÄÄ. Sivut eivät siihen riittäisi, eikä varmaan mielenkiintonne sitä lukea. Tärkeää kuitenkin on se, että kuuntelette maailmaa, katsotte kaikkia luomakunnan asioita avoimin silmin – ja puolustaudutte, kun joku teitä uhkaa. Ja rakastatte sitä, joka omalla hengellään teitä pahuudelta puolustaa. Se on YSTÄVÄN tarina.

Ne väkkärät pikkukintut kantoivat sitä kumman ketterästi, kun se ensimmäiset metrit uuden kotinsa pihanurmella juosta lyllersi. Sen suuri musta kirsu tuhisi ja puhisi uusien hajujen maailmaan. Luppanat korvat läpsyttivät askelten tahdissa. Suuret silmät katsoivat rohkeina eteenpäin, tähdet niissä tuikkivat iloisesti, kun kutsuit sitä luoksesi. Ja se tuli iloisesti hypähdellen, suoraan syliisi. Siihen se nukahti, niin kuin pennut vain tekevät. Kannoimme sen varovasti omaan pesään, heh, Elloksen postimyyntilaatikkoon, jonka huolella olimme vuoranneet huovin ja pehmein untuvapeittein. Siinä oli hyvä ensimmäiset nokosensa ottaa.

Vaan varttuupa pentu nopeasti! Yhdessä kuljimme pitkin pihoja ja peltoja. Laajensimme reviiriä sopivin väliajoin, jotta tulisi tutuksi kaikki se metsä ja maa, josta myöhemmin pitäisi huolehtia. Haistoimme ja maistoimme multaa ja hiekkaa, sieniä sekä marjoja. Tutkimme ja tallasimme polut, maistoimmepa hirven- ja peuranpapanoita. Kävimme ruokkimassa linnut ja puput. Elämä oli ihanaa, vapaana vaeltaa. 

Jo varhain ymmärsi YSTÄVÄ, ettei pihasta parane poistua, siellä oli koti, siellä oli työ – ja siellä oli PERHE. Vartuttuaan se takasi meille kaikille, lapsille ja nuorille, vanhemmille, kissalle, kanoille ja hevosille, rauhallisen ja turvallisen tunteen, oli päivä taikka yö. Kumealla, komealla äänellään se ilmoitti, kun pihaan kaarsi auto tai joku eksynyt matkamies. Harmia ei tuottanut, ei edes sille kärpäselle, joka nenänpäällänsä kihersi.

Vaan auta armias sitä, joka pahoissa aikein liikkui. Vaikkei sormeaan nostanut, ei sanaa sanonut, ei YSTÄVÄ tuohon luottanut. Se tiesi, se tunsi. Se näki kulkijan läpi.

Hautoiko ukko tekostaan, hautoiko kauan? Sitä ei tiedetä koskaan. Miten sai vietyä YSTÄVÄN pihasta, miten sai sen itseensä luottamaan, saiko kuitenkaan? Tuskinpa vaan! Oli viekas ukko ja luvannut kostaa, jotain aiempaa, vääryytenä kokemaa. Piti suunnitella ja houkutella, viekkaudella voittaa. Laittoiko lihaan myrkkyä, ampuiko aseella, tainnuttiko kalikalla? Sitä ei tiedetä koskaan. Joutui YSTÄVÄ henkensä antamaan, ihmisten vihan ja pahuuden tähden. Ei ollut ukolla sisua, tulla ihmisten kesken puhumaan, asioitaan kertomaan. Piti viattomalle kostaa, YSTÄVÄLLE, joka ei tehnyt pahaa koskaan. Teki ukko temppunsa, öiseen aikaan hiljaisuudessa. Tunki ruumiin pussiinsa, mukaan nailonnarua. Kuristiko sillä? Sitä ei tiedetä koskaan. Nosti taakan autoonsa, kuljetti matkan taa. Oliko joku apuna, olihan lasti painava! Sitä ei tiedä koskaan. Kuljetti lastin kauas, vaan ei tarpeeksi kuitenkaan. Vaikka aikaa meni, epätoivo jo sydämen vei, löydettiin YSTÄVÄ kuitenkin – kuolleena tosin.

Ei koskaan – sitä ei pitäisi sanoa koskaan. Aina on toivoa, uskoa ja rakkautta. Ja niin kauan, kuin on TOIVOA, on elämää. Me JASSUN perhe jaksamme jatkaa, meillä on toivoa, meillä on uskoa ja meillä on rakkautta. Me etsimme tekijän ja löydämme myös. Miltä sitten tuntuu– sitä ei tiedetä koskaan! 

Ei koskaan, emme sinua unohda.
Jassua mielettömästi kaivaten,

 Puppe ja Timo
Tiina-Mariia, Robben ja Antti
Pehtoori – Matti
Miisu – katti
Winnetou, Quirin ja Prinssi
sekä lukematon määrä YSTÄVIÄ