kirjoittanut  Kari Kaiponen

 Olen vanha !   Olenko hyödytön?                                   

Minua, siis keski-ikäistä miehen jurrikkaa on aina ihmetyttänyt ilmoitukset, joissa haetaan uutta kotia vanhemmalle koiralle tai hieman ”puutteelliselle” maailman parhaalle ja mukavimmalle sydänten valtaajalle. Koiralle joka on sosiaalinen,,, lapsiin tottunut,,,, terve,,,, kaikkemme,,, koulutettu jne.

 

Ja ilmoitustekstit:    ”pitovaikeuksien takia”,” ajan puutteen takia”, ”tarpeettomana”, ”  jne.

 

Kaikkihan on tietenkin joissakin tapauksissa perusteltujakin syitä luopumaan koirasta tai muusta lemmikistä. Mutta suurimmassa osassa tapauksissa on kyse vain ihmisen lyhytnäköisestä suhtautumisesta lemmikkeihin ja niiden hyvinvointiin. Sekä omat pätemisen tarpeet joita pönkitetään koiran kautta.

 

Otan jälleen itselleni koiranroolin, jotta asian eri vivahteita on helpompi saattaa muotoon, jonka toivottavasti mahdollisimman moni ihminen ymmärtää ja miettii omalta kohdalta mahdollisesti tilannetta jos on luopumassa koirastaan.

 

Tapaukset ovat keksittyjä, mutta ne voisi olla vaikka sinun tapauksesi.

 

Tervetuloa meille! haukun kiivaasti autoa joka saapuu pihaamme. En tunne auton ääntä enkä odota laumamme ihmisiä kotiin koska ne ovat jo kotona. Ai niin ! en ole esitellyt itseäni. Olen nuori dobermanni uros  Cecar. Asun venäjällä , meillä on hieman kurjat olosuhteet. Eikä aina ruuastakaan ole varmuutta, mutta elän onnellista aikaa sisarusten kanssa leikkien ja  opetellen koiran elämää. Olen kuulemma hyvää sukua, ja geenit sisälläni tekevät minusta laadukkaan rotuni edustajan. Äitini on erityisesti kunnostautunut tottelevaisuus kokeissa, ja palkittu useissa kisoissa mitalein ja kunniamaininnoin. Isäni on taasen lujahermoinen, viisas ja vahva. Hänet on koulutettu suojelukoiraksi, joka suojelee isäntäväkeä kaikissa tilanteissa. Ihailen isääni ja haluan tulla hänen kaltaisekseen. Niin se auto joka tuli pihaamme, siitä astui ulos nuori pariskunta. En tuntenut heitä, mutta laumani  ihmiset tuli kuitenkin tervehtimään tulijoita, joten lopetin haukkumisen .

 

Hetken juteltuaan vieraat tulivat luokseni, ja ilmoittivat haluavansa ostaa minut Suomeen. Näin alkoi matkani Suomeen uuteen kotiin, jossa minua odotti Julius dobermanni uros. Tämä vanhahko herrasmies tulisi olemaan minulle tukena ja turvana pentuaikana ja sen jälkeen niin kauan kuin jaksaa. Niin minä ainakin luulin. Alku menikin mukavasti uuden pihapiirin tutkiskelussa ja hieman kisaillessa Juliuksen kanssa. Sain hyvää ruokaa ja minusta pidettiin hyvää huolta. Parhaita hetkiä oli rauhalliset lepohetket Juliuksen kanssa, tämä hieman harmaantunut vanhaherra kertoi tarinoita nuoruudestaan, ja kokemuksistaan elämän varrelta. Juliuksen tausta oli melko lailla samanlainen minun kanssa. Hänen ollessa nuori, ihmiset halusivat treenata  Juliuksesta palveluskoiran jonka tasoista saa hakea. Käytiin pitkillä lenkeillä ja treenattiin kaikenmoisia lajeja kuten tottelevaisuutta, hakua,  jälkeä , ja  suojelua tämän sanottua Julius huokaa syvään ja silmäkulmaan ilmestyy kyynel. Kysyin pennun arkuudella miksi kyynel, miksi syvä raskas huokaus. Julius ei ollut halukas vastamaan kysymyksiini, vaan painoi kuononsa käpälien alle ja vaikeni. Oma mielenikin oli raskas tämän jälkeen, ja mieltäni painoi ajatus mikä voi olla niin vaikea asia  että Julius ei jaksaisi tai halua kertoa minulle syytä tähän. Kartoin pitkään aihetta, mutta en päässyt asiasta irti vaan asia painoi pientä mieltäni jatkuvasti. Niinpä eräänä iltana kun olimme tulleet iltalenkiltä ja syöneet makoisan aterian ja käytyämme levolle. Muuten meillä Juliuksen kanssa on oma sohva, mahtava vanha laiskanlinna jossa saa makoisimmat unet mitä koira voi saada. Aikamme kyhnytettyämme kylkiämme toisiimme löysimme sopivan asennon jossa voisi torkahtaa raukeaan uneen. Julius varmaankin nukahti jo mutta minä en saanut unta vaan vanha asia palasi mieleeni enkä saanut unta, vaan valvoin ja mietin uskaltaisinko vielä kysyä Juliukselta asiaa joka sai hänet silloin surulliseksi. Tönäisin kuonollani Juliusta varovasti kuonoon, ja toivoin hänen heräävän, ei herännyt…tönäisin uudelleen….ei vieläkään. Hätäännyin olisiko Julius kuollut kun ei herää. Taisin hädissäni parkaista, kun Julius nosti kuin nostikin luomiaan, kysyen rauhallisella äänellään miksi en nuku ja anna hänen nukkua. Sanoin etten saanut unta vaan vanha asia painoi mieltäni. Kysyin arastellen kertoisiko hän nyt mikä sai hänet surulliseksi silloin. Julius katsoi harmaantuneella levollisella katseellaan syvälle silmiini, ja kysyi haluaisinko tosiaan tietää .Sanoin että halua, olisipa asia mikä hyvänsä. (tämä oli varomaton lupaus puoleltani, jonka  koin omakohtaisesti  myöhemmin. Huokaisten syvään Julius alkoi kertoa elämäntarinaansa, joka on tuttu varmaan monelle ikääntyneelle koiravanhukselle joita on suomen maassa tuhansia ja taas tuhansia. Jo nuorena minua koulutettiin  tulevaa  uraani varten pitkillä lenkeillä ja kaikenmoisilla eri harjoitteilla, joihin kuului tottelevaisuutta, jälkien etsimistä  sekä ”taisteluharjoituksia” joissa minun tuli puolustaa omia mielitavaroitani. Näissä treeneissä piti olla  aktiivinen, purra ja riuhtoa lelua pois vieraalta. harjoitusten jälkeen olin hyvin vihainen, ja minulta meni hyvin pitkään ennen kuin rauhoituin, ja pystyin ajattelemaan muutakin kuin puremista. Nämä harjoitukset oli myös hyvin rasittavia, niinpä minullakin oli niskat ja selkä melko usein hyvin kipeät. Keskeytin Juliuksen  ja kysyin miksi täytyi olla vihainen ja taistella, leluthan olivat hänen. Julius sanoi kaiken tuon kuuluvan  hänen koulutukseen ja  omistajan  haluun kasvattaa hänestä kaikkein paras palveluskoira. Koiran joka pyyteettömästi toteuttaa  ihmisen käskyt eikä kyseenalaista käskyjen järkevyyttä. Niin mutta…. mutta halusitko itse olla vihainen ja varmasti pelottavakin. En halunnut ! mutta minun täytyi tehdä niin, sillä jos en toteuttanut käskyjä heti ja juuri niin kuin käskettiin, sai tuntea nahkoissani tottelemattomuuteni. Löikö ihmiset sinua….kun tämän sanoin kuohahti sisälläni jokin joka oli pakahduttaa mieleni kiukusta. Kyllä löivät….potkivat…jättivät joskus ilman ruokaa. Kuunnellessani Juliuksen tarinaa, pyrkii mieleeni väistämättä ajatus moisen koulutuksen mielekkyydestä. Kysyikin häneltä mitä mieltä hän on koulutuksesta joissa vaaditaan moisia taitoja. Julius mietti hetken ja alkoi vastata mutta silmäluomet painuivat kiinni ja vastaus jäi saamatta. Julius.. Julius…kuiskasin ja tönäisin kuonolla vanhuksen kylkeä. Mitä ! vastasi Julius Niin onko mieltä koulutuksessa jossa opetetaan olemaan vihainen ja puremaan vaikka ei itse haluaisi.. Julius vastasi hieman mietteliään näköisenä , että on työtehtäviä joissa on niitäkin taitoja tarvitaan ja joudutaan käyttämään. Mutta näitä töitä tekevät ammattilaiset jotka kohtelevat myös meitä nelijalkaisia työtovereita kunnioituksella ja arvostavat meidän apua  jonka annamme. Aikanaan Juliuskin valmistui käyttövalioksi.. muotovalioksi, jota kiidätettiin kisoista kisoihin  kokeista kokeisiin. Oli suojelukokeita…hakukokeita…jälkikokeita…rauniokokeita. .toko - kokeita ja  näyttelyitä. Julius pärjäsikin hyvin kaikissa näissä, sillä halusihan hän palvella laumansa johtajaa mahdollisimman hyvin ja ansaita olemassaolonsa oikeuden laumassa. Mutta  rankka  kilpailutahti ja raskaat treenit vaativat veronsa ja kun ikääkin on jo kertynyt ei kilpailu tulokset enää riitä tyydyttämään ihmisten vaatimuksia. Vaan Juliuskin saa  kokea miltä tuntuu olla liian vanha kisaamaan nuorempien kanssa. Niinpä hänkin väsyy  ainaiseen kisaamiseen.. pitkiin automatkoihin… kivistäviin jalkoihin…jäykkään selkään jota koskee aina kun liikahtaa. Sitä haluaisi vaan levätä ja olla  hiljaa oman perheen parissa. Muistella menneitä, ei niitä rankkoja harjoituksia…iskuja…potkuja….moitteita vaan mukavia rauhallisia kesäpäiviä marjametsällä tai  leppoisia näyttelypäiviä joissa sai paistatella päivää vihreillä niityillä. Vihreillä niityillä.. nämä sanat saivat Juliuksen mielen kuohahtamaan. Käytetäänhän noita sanoja myös kuvaamaan viimeistä matkaa tuonelaan. Juliuksen silmäkulmaan ilmestyy kyynel ja toinenkin, huomasin ne ja kysyin miksi kyyneleet. Ethän sinä ole kuolemassa tai….. ethän. Julius huomasi suuren huolen ja pelon pienen koiran olemuksessani niinpä hän lausui rauhallisella äänellään …en ole kuolemassa, (toivottavasti) tätähän en  tietysti sanonut ääneen pennun kuullen. Pentu käänteli päätään puolelta toiselle eikä ollut oikein vakuuttunut vastauksestani, vaan tiukkasi todellista syytä kyyneliin. Mietin hetken tulisiko minun kertoa mitä todella mielessäni ajattelin kun kyyneleet nuo tunteiden tulkit paljastivat mielen liikahdukset, vaikka tietoinen minä ei olisi niitä halunnut tuoda julki. Päätin kertoa kaiken uhallakin kertoa todellisen syyn mieleni apeuteen.Cecar !  Se mitä sanon ei johdu sinusta tai sinun tulemiseen  laumaamme. Mutta en anna itselleni anteeksi jos en kerro näitä elämän  varjopuolia sinulle. Se miksi sinut on tuotu laumaamme johtuu minusta ja siitä  etten enää jaksa toteuttaa omistajani toiveita, vaan aika on hiljalleen ajamassa ohitseni palveluskoirana. Julius ! sinähän olet yhä sama koira kun olit nuorempana, eikä sinun osaasi voi väheksyä nyt eikä myöhemminkään sillä perusteella että vanhenet etkä jaksa enää niin kuin nuorena. Naurahdan pienen pontevuudelle jolla hän asiaansa esittää, mutta eihän pentu voi tietää kaikkea kun elämän kokemus rajoittuu kodin ympäristöön ja pennun viattomaan suhtautumiseen elämään.Vakavoidun ja jatkan …Olen huomannut ihmisten keskusteluista että he pohtivat tulevaisuutta minun osaltani, eikä he ole  päättäneet kohtaloani …vaihtoehtoina on heidän puheissaan ollut myydä minut johonkin uuteen kotiin jossa pääsisin  helpommalla ….tai että minulle annettaisiin viimeinen piikki, jolloin pääsisin niille vihreille niityille. Cecarin huulet alkavat mutristella silmiin ilmestyy ensimmäiset omat kyyneleet. Pieni ei saa huuliltaan muuta kuin  mutta…mutta  ei niin saa tehdä!. Huomaan pennun tuskan joten virkan rauhoittaakseni .. onhan vielä yksi mahdollisuusmikä se on pentu huudahtaa….mikä se on …naurahdan ja jatkan. Jatketaan kuten tähänkin asti, leikkien, syöden, ja nauttien elämästä. Tämän sanottuani pentu painautui kylkeeni, painoi pienet silmänsä kiinni ja nukahti ynähtäen pennun viattomaan uneen. Uneen jossa kaikki päättyy hyvin.

 

 

Se miten tarina lopulta päättyy päätät sinä lukijani omalta kohdaltasi kun se tulee eteesi. Toivottavasti teet oikeat ratkaisut ja elät niiden kanssa rauhassa.