minä koira ja miten minusta tuli se mikä olen  

Teksti: Kari Kaiponen
Kuvat: arkistokuvia

Alustus
Tämä tarina sijoittuu minne tahansa maankolkkaa, kaikkiin tuhansiin suomalaisiin koteihin joihin otetaan vuosittain tuhansia koiranpentuja. Näitä ihania karvapalloja joista ajansaatossa tulee joko ihmisen uskollisia palvelijoita tai yhteiskuntakelvottomia kaikkien hylkimiä ongelmatapaus, joka on syypää kaikkeen mahdolliseen mihin vain ihmisen mielikuvitus voi vain sen syyllistää. Mutta jotta asiat saisivat enemmän todellisuus pohjaa kerron tarinaani itä-suomesta perheestä jossa kasvoin ja vartuin siksi mikä olen. Tämä perhe voi olla mikä tahansa suomalainen tai miksei ulkomaalainen perhe, kuitenkin lähinnä länsimainen perhe. Tämä siksi että maailma jossa me koirat elämme ns. sivistyneessä maailmassa poikkeaa suuresti serkkujemme elämästä maissa joissa niiden tarkoitus on vain toimia ihmisen apuna jokapäiväisen leivän etsimisessä.

Osa 1  Olen iältäni  0-2kk
ja olen kokenut syntymisen ihmeen, olen saanut kokea jotain sellaista jota mikään muu elämänvaihe ei minulle voi tuoda. On erittäin suuri muutos tulla emon suojasta tähän hyvin erilaiseen maailmaan ,joka on vieraita hajuja täynnä  ja olosuhteet muuttuvat kylmästä lämpimään jne. Onneksi luoja on hieman silottanut tätä tunteiden ja kokemusten myllerrystä, antamalla meidän kehittyä hetken ilman näkö- ja  kuuloaistia. Tänä aikana minä kerään kokemuksia ja luottamusta ulkomaailmaan lähinnä sisarusten ja emon läheisyydestä. Tietenkin ihmiseltä joka huolehti emosta  ennen syntymääni ja synnytyksen aikana. Tätähän minä en tietenkään itse tiennyt , mutta sen opin myöhemmässä vaiheessa kun vartuin, ja kun emoni sai uudet lapset. Tämä vaihe elämässäni oli yhtä kamppailua ( tosin hyvin opettavaista myöhempää elämääni varten) parhaasta nisästä joka pullotti täynnä hyvää maitoa, parhaasta makuupaikasta emon nivustaipeessa tai  muutoin mieleisestä peitteen sopukasta. Tämä elämän vaihe on meille pienille koirille muutoinkin hyvin tarkkaa aikaa, sillä olemme hyvin haavoittuvaisia  kaikille ulkomaailman pöpöille ja vitsauksille. Tämä siksi että emonmaidossa saamamme suoja alkaa heiketä, eikä oma elimistömme ole vielä aivan valmis kohtaamaan kaikkia vaaroja. Välillä ihmettelin miksi ihminen aina välillä tutki vatsanseutuani ja tarkkaili miten paljon syön ja mitä ulostan. Liikkeitänikin ne seurasivat alituiseen ja sitä miten ääntelin. Nämäkin asiat selvisivät minulle aikanaan vartuttuani. Vatsan seudun tarkkailu oli tarpeen jotta mahdollinen pentubakteeri tartunta havaittaisiin mahdollisimman aikaisessa vaiheessa. Tämä bakteeri  vie meistä koiranpennuista aina silloin tällöin muutaman ennenaikaisesti tuonelan lautturille.

Ilmeisesti tästä syystä  meillä asuvat ihmiset eivät päästä vieraita ihmisiä tai koiria meitä katsomaan ennen kuin olemme varttuneet n. kuukauden verran. Emme mekään kaipaa tässä vaiheessa ulkopuolisia meitä ihmettelemään, sillä meillä on täysi työ omaksua koiran elämän kannalta tärkeitä vaistoja ja  sovittamaan perimän kautta saamia ominaisuuksia tässä pienessä yhteisössämme . Viimein koitti päivät jolloin silmämme olivat sitä mieltä että meille voi näyttää ympäröivää maailmaa kaikkine ihmeineen, kuten miltä sisarukset, emä ja ihmiset näyttävät. Samoihin aikoihin korvamme avautuivat kaikkine äänineen, joista kaikki eivät olleet meidän mieleen. Korvamme ovat hyvin herkät joten emme pidä kovista ja korkeista äänistä, varsinkaan kun emme tiedä mitä ne tarkoittavat, pitäisikö pelätä vai laulaako emäntä vaan. Jokainen voi kuvitella millainen elämänmuutos on kun pimeyden ja lähes kuurouden jälkeen saa näön ja kuulon. Voi sitä tunnetilojen ja kokemusten tulvaa joka ryntää pieneen päähäni. Tämä aika on hyvin tarkkaa meidän myöhemmän kehityksen kannalta, tänä aikana keräämme kokemuksia kaikesta ulkoisesta ja rakennamme mielikuvaa ympäröivästä maailmasta. Samoihin aikoihin sain todeta että jalat, jotka aiemmin olivat toimineet lähinnä räpylöinä varsinkin takajalkojen osalta, alkoivat osoittaa merkkejä että niille voisi löytyä muutakin käyttöä kuin räpylän virka. Nimittäin jalkani rupesivat kantamaan ja tunsin olevani jo oikea koira. Ajattelin että nyt on maailma minulle auki, eikä mikään pidättelisi minua. Onneksi maailmamme on vielä tässä vaiheessa pentulaatikko ja sen lähiympäristö, ehkä pieni ulkotarha joka on puhdas ja erillään perheen muista koiratarhoista. Tämä aika on meidän parhaita ajanjaksoja sillä elämämme koostuu unesta, leikeistä sisarusten/ emon  kanssa ja ruuasta….ruuasta….ruuasta.

Tämän ajanjakson lopulla meidän pitäisi alkaa leimautua ihmiseen, jonka kanssa tulemme elämään pitkän taipaleen. Tästä alkaa se elämänvaihe jossa meidät voi  pilata tai meistä voi alkaa kasvattamaan yhteiskuntakelpoista  ihmisen parasta ystävää ja apulaista, sillä me haluamme palvella isäntiämme ja emäntiämme mahdollisimman hyvin ja pitkään, mutta meille pitää kertoa mitä saamme tehdä ja mitä emme. Sillä me emme tiedä ihmisten maailman sääntöjä ja toiminta tapoja ellei meille sitä kerrota ja opeteta. Sillä yksikään koira ei syntyjään ole paha tai vihainen. Tietenkin meissä on kuten ihmisissä on yksilöitä joiden perimässä on sairauksiin altistavia virheitä kuten ihmisissä. Mutta mekin ansaitsemme mahdollisuuden elämään ja onneen, ja tässä tarvitsemme ihmisen apua, tukea ja turvaa  sekä ymmärrystä ja pitkää mieltä. Me kyllä palkitsemme sen joka luottaa meihin ja on tukenamme.

Osa 2     2 - 4kk
Tämä ajanjakso jota ihmiset sanovat kaikkein tärkeimmäksi ajanjaksoksi koiran kehityksen kannalta. Tämän ajanjakson aikana minä leimaudun tai en ihmisiin, tämän ajanjakson aikana minun kanssa tulee olla erityisen tarkka. 

Voi sitä leikin riemua jota saamme pitää pentulaatikossamme, ja omassa tarhassamme. Kaikkien hienojen lelujen kanssa mitä laumamme ihmiset ovat meille antaneet. Palloja, puruluita, paitariepuja sekä ihania puukeppejä joita on mahtava järsiä ja joista on hyvä kinastella sisarusten kanssa. Yleensä leluista toivon että ne olisivat puisia, nahkaisia, tai oikein kumisia jotka kestävät teräviä hampaitamme jotka kasvavat parhaillaan, emännän  mielestä kenties pahimmillaan. Kovamuoviset ja sellaiset lelut joista irtoaa pieniä palasia ovat vaaraksi meille. Tämä ajanjakso elämästämme on myös jatkuvaa uuden oppimista ympäröivästä maailmasta joka avartuu jatkuvasti tuoden mukanaan paljon uusia mukavia ja pelottaviakin asioita joiden omaksumiseen tarvitsemme ihmisen apua. Näitä asioita ovat mm. vieraat äänet, hajut, vieraat ihmiset joita jostain syystä on ruvennut meillä käymää, ja jotka tuppaavat nykimään meitä…..outoa  täysin vieraat ihmiset ?.

Muitakin outoja tapoja on ilmaantunut laumamme omille ihmisille niin…niin laumamme ihmisille, sillä olen oppinut että meidän lauma koostuu meistä pennuista , emosta, iskästä, muista laumamme koirista joita emme tietenkään näe kuin viereisessä tarhassa sekä ihmisistä jotka meitä hoitavat. Niin niitä outoja tapoja, ainakin minä koin ne oudoiksi alussa. Nimittäin kun heräsimme, meitä kiikutettiin vauhdilla ulos pissille, ja sama toistui kun olimme syöneet vatsamme killilleen hyvää ruokaa. Saimmehan jo tässä vaiheessa äidinmaidon lisäksi ihka oikeaa koiranvelliä. Lämmintä ja hyvää. Ensin emme ymmärtäneet mikä tämän toiminnan takana oli, sillä olisimme voineet pissiä ja kakkia sisäänkin. Tosin ihmettelimme miksi meitä torutaan tehtyämme tarpeemme sille olohuoneen matolle  niin ! sille valkoiselle jossa oli pitkät karvat. Vähitellen tämäkin selvisi meille kun sama rutiini toistui aina uudelleen ja uudelleen, ja jostain syystä meitä kehuttiin aina kun teimme pienet vaatimattomat tarpeemme ulos, eikä sille matolle. Saimmepa joskus jonkin herkkupalan vaikka nakkipalan. Ja kun oppivia olimme hoksasimme että on meille paljon mielekkäämpää ja antoisampaa tehdä tarpeemme ulos. Toinen outo tapa oli kun meitä ruvettiin kieltämään, eli saimme karvaasti kokea että ylenpalttinen hellyttelyt oli ohitse ja elämäämme tulee jatkossa kuulumaan osana kiellot ja ohjeet. Tuli muuten otettua monta kertaa nenilleen kun en ymmärtänyt olla purematta pöydänjalkaa tai emännän näppejä. Mutta kerran hoksasin nuolaista emännän näppejä puremisen jälkeen, jolloin yllätyin kun emäntä kehui minua ja pääsimme pikkuhiljaa yhteisymmärrykseen pureskelusta. Ainakin se väheni, kokonaan en malttanut pureskelua jättää koska alati kasvavat hampaani vaativat työtä  kutinansa takia. Tässä suurena apuna mulla oli kaiken-näköiset purulelut, joista parhaina puukepit ja paidanrievut.

Vieraiden käynnit vain lisääntyivät, meitä rupesi oikein pelottamaa kun meitä nosteltiin syliin ja rapsuteltiin ja roikoteltiin. Välillä piti päästä suorastaan piiloon uteliaita tai näytellä nukkuvaa että saisi olla rauhassa.

Oli joukossa myös sellaisia ihmisiä jotka puhuivat hiljaisella ja rauhallisella äänellä, nämä ihmiset malttoivat istua meidän keskelle lattialle. Nämä ihmiset odottivat että me rohkaisimme mielemme ja kapusimme heidän syliinsä, syliin jossa oli turvallisen oloista ja lämmintä. Näissä syleissä tuli tunne että nämä ihmiset pitävät juuri minusta ja minä heistä. Tunne suorastaan lämmitti mieltä ja tuli hyvä olo. Taisi niissä syleissä muutama unituokiokin vietettyä.

Samaan aikaan laumamme isäntä oli tunnistusmerkannut meidät mikrosirulla siltä varalta että katoamme tai meidät joku paha ihminen ryöstää omiemme joukosta. Ei muuten koskenut ollenkaan.

Eräänä päivänä häkkimme luokse tuli uusi vieras ihminen, joka tutki minut perinpohjin, korvat, silmät, jalat, suun ja ne.. ne no tiedättehän  ne mitkä on pojilla ja tytöillä. Tämä täti sanoi että terveitä ollaan, olisimme valmiita siirtymään uusiin koteihimme.

Uusiin koteihin! miks !   Me viihdymme hyvin nykyisessä kodissamme, emmekä kaipaa uutta kotia. Olimme noin kymmenviikkoisia ja kasvaneet melkoisesti . Olimme täynnä elämän riemua ja päivämme täyttyivät leikeistä  sekä kisailusta sisarusten kanssa. Osasimme pissiä ulos ja olla purematta huonekaluja (ainakin silloin kun meitä valvottiin).Ja nyt meidät annetaan pois miksi ?  Pienen koiran mieli on syystäkin sekaisin, on kova paikka erota omasta laumastaan ja  lähteä vieraiden mukaan.

Tämä muutos vaatii erityisen paljon uudelta laumalta johon minä joudun, ja minulta jonka maailmankuva hajoaa ja joudun kasaamaan kaiken uudelleen . Rakentamaan luottamukseni uudelleen ihmiseen joka haisee erilaiselta , toimii erilailla kuin syntymäkodissa toimittiin. Tietenkin hyödynnän aiemmin opitun  ja koetun mutta muutos on iso enkä yksin selviä siitä vaan tarvitsen ihmisen apua ja ymmärrystä.

Niin tuli myös minun vuoroni lähteä uuteen kotiin. Eli tuli perhe joka oli päätynyt että minä olisin se koiranpentu joka olisi paras heille….kenties!, mutta olisivatko he parhaat minulle. Sen aika näyttää ja meistä molemmista siis minusta ja uudesta laumastani riippuu mikä on lopputulos. Mutta  minä kärsin jos tässä ei onnistuta.

Uusi koti! hämmennyksen ja epätietoisuuden sekamelska päässäni. Ihmiset ympärilläni ovat intoa täynnä, minua kiikutetaan sisään…ulos…sisään…ulos   vieraiden luokse jotka tuppautuvat minuun kiinni, paijaavat . Onneksi alkuinnostus kestää vain hetken, jonka jälkeen ihmiset rauhoittuvat asioiden palattua sen lauman normaaliksi rutiineiksi. Onneksi minulla on osa näistä rutiineista, ja pääsen tutustumaan uuden kotini pihapiiriin laajemmin. Opettelemaan  reviirini rajat, sekä panemaan merkille missä sijaitsee alueellani iskän auto, millaista ääntä se pitää, missä on roskapönttö toi epämääräinen otus joka tuoksuu aina erilaiselta, missä  saan tonkia missä en, ketkä pihassamme saa käydä ketkä ei. Eräänä päivänä pihallamme oli mörkö! haukuin sitä kaikella pennun raivolla jossa oli pieni osa uhoa, mutta suuri osa pelkoa ja hämmennystä kun en tiennyt mikä se oli. Ihmiset tulivat katsomaa mitä haukuin niin kovasti, eihän he ymmärtäneet mikä sai maailmani sekaisin. Viimein kun sain osoitettuani liiterin nurkalla olevaa tummaa outoa kummajaista, hoksasi emäntäni että varmaankin pentu siis minä haukuin roskapönttöä jonka paikkaa oli vaihdettu hiljattain. Niinpä menimme yhdessä katsomaan mörköä, minä hieman emännän takana, mutta valmiina pinkaisemaan pakoon jos tarve vaatii. Ei tarvinnut lähteä pakoon vaan lähelle päästyäni tunsin tutun tuoksun, jonka yhdistin roskikseen joka oli aiemmin toisessa paikassa. Näitä mörköjä oli nuoruudessani sitten paljonkin, mutta yhdessä laumani kanssa niistä selvittiin, ja opin itsekin päättelemään pitääkö pelätä vai onko uusi asia tutustumisen arvoinen. Samaan aikaan opin talon tavat eli milloin syödään ja milloin on lenkin aika , ja mikä tärkeintä opin missä on minun omapaikka missä saan olla rauhassa ja minne minulla ei ole mitään asiaa  kuten sängyt, sohvat, pöydät jne. Enkä minä niihin kajonnut ellen kaivannut huomiota osakseni.

Vartuttuani ja saatuani kaikki nuoruuden rokotukseni, pääsin tutustumaan myös uusiin koirakavereihin jotka osa oli pelottavia ja osa vielä pelokkaampia kuin minä. Mutta pikkuhiljaa rupesin löytämään paikkani laumassani ja sen lähiympäristössä. Minua vietiin uusien ihmisten ja koirien luokse, pääsin tutustumaan uusiin paikkoihin, joista keräsin mukavia muistoja joiden varaan on hyvä rakentaa tuleva elämä. Minua varjeltiin varhaisnuoruuden aikana pahoilta negatiivisilta kokemuksilta, niitä tilanteita joihin jostain syystä jouduin kohtasimme ne yhdessä eikä niistä jäänyt minulle pelkoja. Mikä tärkeintä opin luottamaan ihmisiin, enkä enää vierastanut outojakaan ihmisiä. Opin että ihminen on aina lauman johtaja ja häntä tottelemalla meillä molemmilla on hyvä olla. Ja ihminenhän kohtelee meitä koiria oikeudenmukaisesti, opettaen ja ohjaten vai mitä!.

Tarinan väsäsi Kari joka kuluu laumaani aina….
Savonlinna 13.02.2005